Elämäni Viron vankilassa

Tallinna 5.8.2019

Paterein vankila kauniilla paikallaan

Lähdin käymään muutaman kanssaihmisen yllytyksestä taas Etelä-Helsingin lähiössä, Tallinnassa. Matka oli kohtuullisen Ex Tempore, sillä maanantain lähdölle liput varattiin vasta lauantaina. Perimmäisenä tarkoituksena olisi vierailla Patarein vanhassa vankilassa aivan Tallinnan keskustan läheisyydessä. Pitkään suljettuna olleessa vankilassa on lokakuun loppuun asti kestävä näyttely, joten se on taas rajoitetusti avoinna vierailijoille.

Risteily edestakaisin maksoi 29€, ja aamiaisbuffetti vielä päälle 14€ per naama. Ei paha; yöllinen taksi ravintolasta kotiin maksoi sitten 60€, vaikka matkaa ei ole kuin Helsingin keskustasta Espooseen.

Onhan se nyt mukavaa vedellä aamiaispöydässä lohimoussea ja juustolajitelmaa auringon kimmeltäessä peilityynestä "merestä" ja panoraama ikkunasta sisään. Ärsyttää vain se, että loppuunmyydyllä kattauksella joutuu yleensä tuntemattomien ihmisten keskelle ahtaassa eläkeläispöydässä, ja syöminen on sitä että kyynärluut kolisevat toisiinsa.. Snapsikärrykin toki aamuihmisten seassa kiertää, mutta se on ehkä syytä ohittaa, mikäli reissusta haluaa saada irti jotain muutakin.

Vaikka laivalla porukkaa tungokseen asti olikin, on Virossa havahduttu suomalaisten porojen vähenimiseen katukuvassa; suomalaisten hotelliyöpymiset ovat vähentyneet jopa 20% ja risteilymatkustajien määrä kesäkuukausina yli 30%. Varsin mittavia lukuja, ja syynä tähän luonnolliseti (Viinan) hintojen nousu sekä markkinoinnin vähentäminen. Viron puolella on unohdettu suurin markkina ja suhtauduttu suomalaisiin nyrpeästi nenän vartta pitkin katsellen, samaan aikaan kun markkinointia on panostettu Dubain ja Singaporen suuntaan. Nyt kun on paskat housussa ja paperi puuttuu, niin taas kelpaavat suomalaisten eurot. Tätä kauppavajetta siis lähdettiin neljissä tuumin paikkamaan, sillä pienistä puroista syntyvät isot virrat.

Satamaan livuttiin aurinkoisessa säässä.

Keli osui taas kohdalleen, aurinko paistoi koko matkan ajan ja perille tullessa oli suorastaan kuuma. Tämä enteili mukavaa päivää kaupungilla, ja satamaan saavuttiinkin hymyissä suin vaikka alkoholia ei alla ollutkaan.

Reissun pääkohde eli Paterein vankila oli alkuperäiseltä funktioltaan Nikolai I;n rakennuttama merilinnoitus. Se valmistui vuonna 1840 ja toimi alkuperäisessä toimessaan vain 27 vuotta, jonka jälkeen se muutettiin sotaväen kasarmiksi. Kasarmina se myös toimi Viron itsenäistymiseen asti, eli vuoteen 1920. Muutamina vuosina tätä ennen kasarmilla käyskenteli maailmansodan hengessä vuoroin tsaarin sotilaat, neuvosto-Venäläiset, saksalaiset, bolshevikit ja viimein salkoon hilattiin Viron valtiolippu vuonna 1920. Vaikkei Viron lippu salossa kauaa liuhunutkaan, toimi Patarei vankilana vaikka isännät ympärillä vaihtuivatkin.

Kalatorin sisäänkäynti

Tervejalkaiselle on matka terminaalista Patarein vankilalle pikku matka, ja sen taittaa vartissa. Reitti kulkee rantaa pitkin kauniissa maisemissa, ja ohittaa muun muassa Tallinnan kalatorin, jossa lauantaisin myydään paikallisten kalastajien pyytämää kalaa. Nyt täällä oli kovasti tyhjää, mutta löysimme takaisintulo matkalla tästä kelpo terassin ja mukavan palvelun. Juomat sai itse hakea sisältä, eikä tarvinnut odottaa nyrpeää tarjoilijaa vääntelemään naamaansa, kuten kadun toisella puolella olevalla terassilla.

Kalatorg kanaalin toiselta puolelta.

Myös torin kanaalin jälkeen avautuva Kalarannan ranta on mukava ja rauhallinen paikka. Väkisinkin käy mielessä että alue on hieman käymistilassa ja sen potentiaalia ei ole täysin valjastettu. Kaunis merenranta-alue on hieman hylätyn oloisena ihan keskustan tuntumassa ja voi hyvin kuvitella mitä kaikkea tähän saisi pienellä mielikuvituksella kehitettyä. Itse rannan valtaväylä eli kalaranna-katu onkin viimeisen päälle viimeistelty, eikä liene ihme jos myös rannan maankäyttö grynderin otsassa kuumottaa.

Aina on aikaa Pingikselle!

Köyhän miehen Karibialla

Alue siis on varsin laaja ja ainakaan meidän siitä ohi kävellessä ei muita liikkujia juurikaan ollut. Rannasta avautuu maisema terminaalille ja toiselta puolelta Patarein vankilalle. Kauniina ja lämpimänä kesäpäivänä veden kimallessa ja suurten risteilijöiden lepäillessä taustalla olisi voinut kuvitella olevansa jossain kauenpanakin. On alueelle jotain yritetty tehdäkin, mutta jotenkin on loppunut innostus kesken ja kaikki on jäänyt puolitiehen. Hyvää piknik-tonttia ja ajanviettopaikkaa joka tapauksessa, ja jos haluaa käydä vetämässä pussikeitot, niin tässäpä siihen oiva valinta!

Toisella puolella metsikön kätköissä piilottelee päivän tähti, Patarein vankila. Se on siis auki vielä lokakuun loppuun, ja sen jälkeen jatko on epävarmaa. Se on ollut suljettuna nyt kolme vuotta sen jälkeen kun se todettiin kuntonsa puolesta vierailijoille vaaralliseksi. Seurueessamme oli kaksi jäsentä jotka olivat siellä ennen sulkemista vierailleet, mutta halusivat tutustua nyt avattuun "Kommunismi on vankila"- näyttelyyn. Entiseen malliin koko vankila ei ole avoinna, mutta tämäkin kierros riittää kyllä kertomaan sen, että mitään herkkua ei lusiminen täällä ole ollut.

Kommunismi on vankila

Kuten koko Viron, myös sen kuuluisimman vankilan historia on mielenkiintoinen; vankila toimi Viron ensimmäisen itsenäisyyden ajan 1920-1940 virolaisena vankilana. Vankilan johto kuitenkin vaihtui tiuhaan kun vuonna 1940 Neuvostoliitto valtasi Viron. Kauaa eivät piippalakit saappaita pöydällä lepuutelleet, kun uusi isäntä marssi ovista sisään ja natsisaksan miehityksen aikana vankila toimi osana holokaustia, sillä vankiaines vaihdettiin juutalaisiin. Pelkästään 1941 syyskuussa tapettiin sen mestaushuoneessa yli 200 juutalaista. Lisäksi se toimi kokoamisleirinä josta juutalaisia rahdattiin Saksaan tapettaviksi.

Näissä selleissä on lusittu vielä 15 vuotta sitten

Natsijohtokin sai pakata nahkahousunsa sotilaslaukkuun pikaisesti, sillä puna-armeija antoi Saksan pohjoiselle armeijaryhmälle ympäri korvia pitkin rintamaa, ja vuonna 1944 olikin nähtävissä enää etelään päin jatkuva romu -ja ruumisvana, kun neuvostojoukot potkivat natsit pois koko Baltiasta. Tästä alkoi kommunistihallinto sekä Virossa että Patareissa, joka kestikin aina Viron uuten itsenäistymiseen asti, eli vuoteen 1991. Vielä tämän jälkeenkin se toimi Viron pahamaineisinpana vankilana aina vuoteen 2002, ja vielä siitä vuoteen 2005 vankisairaalana. Nyt paikalla käyskennellessä on uskomaton ajatella, että täällä tosiaan on lusittu vielä 15 vuotta sitten. Nyt auki oleva näyttely pureutuu luonnollisesti kommunismin kiroihin, ja tästä kielii myös sen nimi "Kommunismi on vankila"

Sisäänkäynti vankilalueelle

Nyt sisään pääsee terminaalin puolelta rantabulevardilta pienestä muuriin leikatusta aukosta. Pihaan pääsee siis livahtamaan ilmaiseksi, ja tätä kautta voi rantaa pitkin kävellä lentosatamaan (Lennusadam), mikäli haluaa vain ihastella koko kauheutta ulkoapäin. Ulkoa ihaillessa huomaakin sen alkuperäisen funktion eli merilinnoituksen muodon, ja vaikka ikkunat antavatkin merelle päin on sisällä kärsineiden ollut turha katsella horisonttiin kaihoisasti, tai ihastella tähtikuvioita kirkkaalla pakkastaivaalla, sillä sen verran on kalteria ja rautaa ollut, että aurinko ei sisälle ole paistanut.

Merilinnoituksen alkuperäiset muodot ovat näkyvissä

Vangit on tungettu sinne, minne aurinko ei paista

Paikkaan pääsee siis pintaa raapaisten maistameen pelkästään ohi kävellen, mutta kannattaa ehdottomasti kurkistaa sisään jos mahdollisuus on;

Sisäänkäynti

Sisäänpääsymaksu on vaivaiset 5 €, ja sillä pääsee kiertämään 1200neliön alueella kiertävän näyttelyn. Aiemmin paikalla käyneet voivottelivat sitä, että iso osa on nyt suljettu siksi, että paikat ovat pahasti ränsistyneitä ja vaarallisia, eikä esimerkiksi sairaalapuolelle ole enää pääsyä. Reitti on kuitenkin mielenkiintoinen ja hyvin selostettu ja opastettu, ja lisäksi siellä on käytetty audiovisuaalisia tehostekeinoja, osa onnistuneita, osa ehkä vähemmän.

Ihmisen parhaat ystävät kisailivat kujilla

Ei haukku haavaa tee

Vankilan ja muurin välissä kulkee tila jossa ovat kulkeneet vartiokoirat, niiden koppien luukut heiluvat ja narisevat nyt tuulessa hiljaa, mutta kylteistä voi lukea miten vangit kuulivat niiden tappelevan muurin vieressä ja pelkäsivät ihan aiheellisesti, sillä niitä usutettiin niskoittelevien vankien päälle. Patareista ei myöskään luovutettu ruumiita omaisille eikä ketään haudattu, vaan ruumiit liotettiin happoon tai syötettiin koirille, kerrotaan kylteissä.

Ulkoilupihan viehättävä patio

Viehättävää arkkitehtuuria edustivat myös ulkoilutilat eli pienet sellit joissa onnekkaimmat ja vähiten valtiolle ja vallitsevalle järjestelmälle vaaralliset rähinähenget ja anarkistit pääsivät toteamaan mikä vuodenaika on kyseessä. Kaikille ei tietenkään ulkoilumahdollisuutta suotu, ja kyseessä lienee ollutkin eräs palkitsemisen muoto enemmänkin kuin varsinainen velvollisuus ketään ulkoiluttaa. Toki kylmässä ulkoilmassa seisottamista voi käyttää myös muuna kuin palkitsemisena, eikä ulkoilu parhaassakaan tapauksessa ole mikään puistokävely ollut, sen verran ankea muutaman neliön tila on kyseessä.

Luksusellien ikkunoissakin riittää rautaa, vaikka aurinko läpi paistaakin

Puhtaus on puoli ruokaa; käytävän vesipisteellä

Opastettu kierros sisätiloissa alkaa "luksus"-osaston yksittäisselleistä, joissa on yövytty yksittäin tai kaksittain. Jokaisesta sellistä löytyy niissä istuneiden ihmisten kertomuksia ja kokemuksia, ja osassa projektorilla heijastetaan seinälle vanhoja kuvia tai filmejä.

Stairway to hell

Vankilassa on käytävä

Ylöspäin yleisille osastoille kavuttaessa tunnelma muuttuu hieman rosoisemmaksi, täältä löytyy joukkosellit joissa on makoiltu varsin ahtaissa oloissa. Vankila on aikanaan mitoitettu 1000 hengelle, mutta siellä pidettiin parhaimmillaan yli 4000 ihmistä varsin askeettisissa oloissa.

Sänky 80 ihmiselle

Seurapeli raaputettu pöytään

Tyttökalenteri

Isoissa ryhmäselleissä on kätevästi nostettu neliökuormitusta keskitysleireistä tutulla kerrossänky-lavettijärjestelmällä, jossa nukkuu siskonpeti-tyylillä puulaverilla kylki kyljessä useampikin kaveri. Yhteen huoneeseen on näin saatu jopa 80 yöpyjää. Tunnelma on siis ollut tiivis ja sopu antanut sijaa, mutta näinkin läheinen tunnelma kyllä edesauttaa tautien leviämistä. 

Valvova silmä ylälavetin päällä.

Näyttelyssä on, kuten aiemmin kerroinkin, niin käytetty erikoistehosteita, sekä kuvaa että ääntä. Nämä on pääosin hyvin ja asiaankuuluvasti toteutettu, eivätkä ne liikaa puske esille kuin paikka paikoin.

Yksin lensin yli käenpesän

Mikäli ei meno ole maistunut yleisellä puolella, tahi muuten on joutunut kahnauksiin, tai on ollut joutumatta kahnauksiin, on tarjolla ollut myös yksilöllisempää majoitusta. Tilan tähän tarjoaa varsin spartalaisesti sisustettu yksiö, jossa on ehtinyt kertotaulut kertaamaan useampaankin otteeseen sinne joutuessaan. Teksti kertoo kuinka eräs vanki on ollut kaksi viikkoa talvella eristyksissä kylmässä sellissä koska ei ole suostunut vasaroimaan sellikavereitaan. Voi kyllä kuvitella kuinka täällä tulee äkkiä äitiä ikävä, sen verran on virikkeet karsittu pois, ja ihminen on itse mielensä kanssa.

Ylös, ulos ja pesulle!

Yks kakkaa, kaks kakkaa, kolme kakkaa, neljä kakkaa, viis kakkaa

Osasto ei ole luonnollisesti myöskään tarjonnut kylpylätason palveluita, eikä porealtaissa ole liotettu känsäisiä jalkoja. Pesutiloista löyttyy laari joka on luultavasti lainattu läheisestä sikalasta, ja laidalta reikärivi jossa on varsin osallistuvasti paskannettu porukassa, ja lopputuote pudotettu palautelaatikkoon jota henkilökunta ei lue. Täällä ei ole keskusteltu siitä mikä shampoo heleyttää hiuksia eniten, tai mikä on Body Shopin kuukauden vartalotuoksu, vaan hoidettu pakolliset alta pois ja sullottu ihmiset takaisin karsinaansa.

Teloitushuoneen eteinen

Teloitushuone

Tapoja päästä paikasta pois on toki ollut lukuisia. Ehkä yksi vähiten pidetyistä on ollut poistuminen alakerran teloitushuoneen kautta. Paikalla toimi oma teloituskomppanjansa, ja viimeinen ihminen täällä ammuttiin vasta vuonna 1991, ennen Viron itsenäistymistä. Paikalla on tapettu tuhansia ihmisiä, ja se näkyy huoneen tunnelmassa; tapettaviksi meneville vangeille ei kerrottu asiasta ennakkoon, vaan heidät kuljetettiin muka pesulle, tuotiin huoneelle jossa luettiin kuolemantuomio ja saatettiin takahuoneeseen jossa ampuminen tapahtui.

Päätepysäkki

Sisustus ja interiööri on klassista funktionalismia: Punaiseksi maalatut seinät, jotta veriroiskeet eivät näy, puuseinä josta luodit eivät kimpoile ja vesiletku jolla veret huuhdellaan viemäriin. Siinä se kaikessa karuudessaan on ollut ihmiselämän päätepiste tässä paikassa.Kovin moni on tässä miljöössä luojansa kohdannut, ja viimeinen teloitus tapahtui vuonna 1991.

Kuvaushuoneessa kuvattuja juutalaisia

Ei sitä keveintä Tallinnan tarjontaa, mutta opettavaista ja ajatuksia herättävää. Aiemmin paikalla käyneiden kertomuksia kuunnellessa ja kuvia katsoessa vähän harmittaa että iso osa on suljettuna, kuten sairaalaosastot ja muut mielenkiintoiset ja kuvaukselliset paikat. Turvallisuus toki ennen kaikkea, ja katsotaan nyt mitä paikan tulevaisuus tuo tullessaan nyt lokakuun jälkeen tämän taas sulkeutuessa.



Jotain piti vielä keksiä, ja päätettiin poiketa vieressä sijaitsevassa Lennusadam;assa eli lentosatamassa, joka toimii Tallinnan merimuseona. Se sijaitsee valtavassa betonihangaarissa, joka on alunperin rakennettu vesitasoja varten sotilaskäyttöön vuonna 1916.

Lennusadamasa

15€ sisäänpääsymaksu on ehkä hieman suolainen, mutta se sisältää pääsyn sekä merimuseoon että ulkolaitureissa nukkuviin aluksiin. Ensi vaikutelma on upea: paikka on siis nyttemmin kunnostettu valtava lentokonehangaari josta sen nimi "Lennusadam" eli lentosatama tuleekin.

Sukellusvene Lembit

Paikan ehdottomana tähtenä ja vetonaulana on suuri sukellusvene nimeltään Lembit. Se rakennettiin Viron merivoimille 1933 mutta siirtyi Neuvostoliiton väreihin samassa rytäkässä koko maan kanssa, ja palvelikin itämeren laivastossa sodan loppuun saakka. Moninaisten vaiheiden jälkeen se viihdyttää nyt uteliaita täällä. Sen sisuksiin pääsee tutustumaan, mutta itselleni ahdas paikka on varsin nopealla vilkaisulla tarkistettu. On se melkoista hommaa moisella palvella; 600 tonnia painavassa 60metriä pitkässä metallipötkössä jopa sadam metrin syvyydessä. Miehistön määrä on melkoinen ja kun miettii sen akustiikkaa mikä hässäkkä ja piippaus ja luotaimen tikitys täällä koko ajan on, voin vain veikata että itse kestäisin sitä noin kaksi ja puoli sekuntia, sen jälkeen alkaa tulla ruumiita.

Keulatorpedoputket

Pitää siis hattua nostaa nille jotka moisessa pystyvät operoimaan, vaatii kyllä melkoista mielenhallintaa, ja kykyä keskittyä olennaiseen ja hoitaa oma leiviskänsä. Itse vilkaisin pari ensimmäistä huonetta ja sitten kipusin pikaisesti ylös.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin itselleni paikka oli hieman pettymys. Miljöö on hieno, esillepano ja valaistus kerrassaan upea, mutta ihan hirveästi ei mielenkiintoista ole. Sata erilaista kansitykkiä ja jääjollaa, mutta pääpaino tuntuu olevan erilaisissa toiminnallisissa ja osallistavissa "peleissä". Nämä ovat ehkä hieman nuoremmille, ja paikalla olikin valtava määrä lapsia. Voisi sanoa että eräänlainen merellinen Heureka, joka varmasti vetoaa perheen pienimpiin. Jos suomessa sanoo 6 vuotiaalle että tänään mennään merimuseoon, ei vastauksena varmastikaan ole hurraa-huutoja, mutta täällä asia varmasti eri.

Lentoterassi

Hieno paikka ja nopeasti läpi kävelty. Plussana erinomaisen hieno terassi, ja varsin halvat hinnat; Kalja, leipä ja vesi maksoi about 8€, ja terassilta aukeaa hieno näkymä Patarein suuntaan. Täältä saa myös viinaa, kuten kunnon museosta pitääkin saada. Iso plussa tälle.

Isotölli

Ulkoalueella on varsinainen laivojen hautausmaa, mutta näissä taitaa olla niin että kun yhden on nähnyt niin on nähnyt kaikki. Oikeastaan ainoa mielenkiintoinen on Suur Töll - höyrykäyttöinen jäänmurtaja jonka historia on mielenkiintoinen. Usein sanotaan että todellisuus on tarua ihmeellisempää, ja se pätee tämänkin kohdalla.

Se rakennettiin Tallinnan sataman käyttöön Saksan (Puolan) Stettinissä vuonna 1912, ja sen nimeksi tuli  Tsar Mihail Feodorovits. Heti vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 sen valtasivat bolshevikit, ja antoivat sille nimeksi Volynets. Se lähetettiin avustamaan Helsingistä evakuoituja venäläisiä sotalaivoja, joiden määränpää oli Pietari 1918. Juuri itsenäistyneet suomalaiset pitivät laivoja valtion omaisuutena ja suojeluskuntalaiset kaappasivat aluksen kesken evakuoinnin. Se ajettiin saksalaisten valtaamaan Tallinnaan ja nimettiin Wäinämöiseksi jonka salossa liehui Suomen lippu.

1922 se siirtyi Viron valtiolla Tarton rauhansopimuksessa, ja toimikin Suur Töll nimellä aina vuoteen 1940, jolloin se siirtyi taas Venäjän lipun alle ja sai nimekseen uudestaan Volynets. Se toimi Leningradin sataman murtajana aina vuoteen 1988, jolloin se siirtyi Viron merimuseon hallintaan. Luovutuksessa siitä karsittiin kaikki kelpaava, ja vanhan ruorin tilalle laitettiin kuorma-auton ratti.

Nyt se seisoo satama-altaassa värikästä historiaansa muistellen hienosti kunnostettuna. Aikansa lapsi, ja salongissa voi vieläkin aistia vanhan tunnelman. Jos siis pitää yksi alus ulkona kiertää, se olkoon tämä.

Takaisin tullessa  keinuttiin suolattoman sisäveden aalloilla aurinkoisella yläkannella jossa kansaa villitsi ihan kohtuullisen hauska Duo, joka veteli covereita, kuinkas muuten. Tässä vaiheessa oli suurin osa kannella viihtyvistä maanantai illan viettäjistä jo astuneet korkin päälle, ja osalla musiikki jo menikin vahvasti kantapään alle. Itsellänikin, sillä tuoppia tuli jonkin verran kallisteltua ja matka jatkuikin laivan satamaan saapuessa vielä keskustan ravinteleissa...

Muista lukea myös aiempi tuotos Tallinnan ympäriajosta:

http://hatkassa.blogspot.com/2018/09/viron-valtaus-2018.html