Viron valtaus 2018

Viron valtaus 24.-26.8.2018

Viron reissuun lähdettiin tällä kertaa hieman erilaisin eväin ja suunnitelmin kuin normaalisti. Itselläni on matkat lahden eteläpuoliseen Helsinkiin olleet pääosin viinavetoisia kaveriporukkamatkoja, ja vaikka vanhaan kaupunkiin jotenkuten onkin tutustuttu, on keskustan ulkopuolinen Tallinna ja Viro jäänyt koluamatta -vaikka joskus aikoja sitten olenkin bussilla Tallinasta Riikaan matkannut.

Irtiotto länsisatamasta.

Nyt siis oli tarkoituksena vuokrata auto ja koluta pintapuolisesti noin tunnin matkan päässä Tallinasta olevia lähialueita. Matkaan lähdettiin Eckörön perjantain aamulautalla kello 9:00 ja palattiin sunnuntaina iltalautalla, joka lähti Tallinasta  takaisin päin klo 18:30. Tarkoituksena oli viedä oma auto yli, mutta juuri ennen lähtöä selvisi että siihen tarvitaan rahoitusyhtiöltä joku perkeleen lupalippu, jota siis ei voi tulostaa vaan tulee postin välityksellä joten se olisi syytä tilata viikkoa ennen. Jos siis meinaa viedä automobiilin salmen yli, kannattaa varautua asiaan ajoissa.

Kesän viimeinen hellepäivä

 Reissuun lähdettiin neljän hengen porukalla jossa oli mukana lintutieteiden tohtori ja yleistiedon lehtori sekä yksi kala. Lähtöpäivä oli nätti ja luultavasti kesän viimeisiä hellepäiviä. Tästä huolimatta laivamatkasta selvittiin ilman olutta ja perillä päästiin suoraan vuokra-autoa etsimään. Etukäteisvarausta ei siis ollut, ja ensimmäinen vastaantuleva Europcar tarjosi todella nihkeää palvelua, törkeitä ehtoja ja sikamaisen kallista autoa joka kuulemma oli ainut. Onneksi hetken pyörimisen jälkeen löytyi terminaali D;n läheisyydessä sijaitseva Easy Car Rent josta löytyi todella mukavaa ja reilua palvelua. Pihalta löytyi uusi pieni Opel Astra ja kahdelle vuorokaudelle tuli kaikkine lisähintoineen loppusummaksi 111€. Deposit-panttimaksun sai maksaa luottopuolella ja itse auton pankkipuolella, joten luottokuntaa ei tarvinnut turhanpäiten vaivata. Ehdoton suositus vuokraamolle, niin hyvää ja mukavaa oli palvelu sekä autoa hakiessa että palauttaessa. Easy Autorent, Ahtri 12, Tallinn 10151.

Kalamajan aluetta

Koska mukana oli varsin kokeneita Tallinnan reissaajia, oli majapaikka varattu ennakkoon keskustan ulkopuolelta Kalamajan trendikkäältä alueelta. Itselleni täysin uusi tuttavuus on vanhoine ränsistyneine puutaloineen todella mukava tuttavuus. Alunperin se rakentui keskustan laitamille nimensä mukaisesti kalastajien, veneentekijöiden ja muiden vedestä leipänsä tienaavien ihmisten asuinsijaksi. Vain parin kilometrin päässä vanhasta kaupungista sijaitsevaan lähiöön kannattaa tutustua ihan päiväreissullakin.

Majapaikka

Tallinnan teollistuttua muutti alueelle paljon vierastyöläisiä ja pienteollisuutta ja alueen identiteetti muuttui. Siitä tuli köyhän teollisuusväen asuinalue teollisuuslaitosten kainalossa, mutta viime aikoina se on muuttunut yhä trendikkäämmäksi ja halutuksi alueeksi paikallisten keskuudessa. Ränsistyneissä ja huonosta huolletuissa identtisissä puutaloissa on oma boheemi ja dekadentti viehätyksensä, mutta toisaalta näin rakennusalalla työskentelevänä ei voi olla kauhistelematta korjausvelkaa, maalittomia ja suojattomia seinälaudoituksia ja mätiä alahirsiä sekä lautoja suoraan maakosketuksessa mätänemässä. Nyt on kiva ja hyvä, mutta jossain vaiheessa todellisuus vääjäämättä iskee.

Keittiö

Makuuhuone

Nyt alue kuitenkin tarjoaa pienen aikamatkan menneeseen ja majapaikka olikin todella positiivinen yllätys. Kaksi yötä kahden hengeltä maksoi 70€ joten varsin halvalla päästiin. Huoneisto oli käytännössä asunto josta löytyi normaali keittiö sekä makuuhuone ja se sijaitsi normaalissa rapussa. Pääosa puutaloista siis on kolmikerroksisia niin kutsuttuja "Tallinnalaistaloja" Mukava ja autenttinen majoitus, mutta luksuksen nälkäiselle varmasti maistuu kliinisempi hotellihuone.

Selvä plussa oli myös ilmaiset ja aikarajattomat parkkipaikat "kotikadulla". Vaikka Viro on nopeasti kirinyt Suomen ohi tietotekniikkayhteiskuntana, ja digiosaaminen ja järjestelmien yhteensovittaminen on maailman huippua, on yksi lapsus ainakin tapahtunut: Parkkipaikkoja ei Tallinnan alueella voi maksaa kuin kuin virolaisella parkkisovelluksella ja tähän kirjautuminen onnistuu vain virolaisella kännykkäliittymällä. Käytännössä tämä tarkoittaa ettei autoa voi jättää juuri mihinkään, sillä vapaita paikkoja ei ole. Turistille tämä aiheuttaa päänvaivaa ja lähes varmat parkkisakot sillä alueita valvotaan tarkasti muun  muassa kameraautojen voimin. Mikäli omalla autolla olet liikenteessä, voi parkkisakosta kääriä sätkän, sillä ne eivät ole suomessa perintäkelpoisia, eriasia toki on jos olet joskus palaamassa maahan samalla autolla. Mikäli vuokra-autolla ollaan liikenteessä, saa agentuuri höylättyä parkkisakon auton kuluihin, joten vaikea on maksua välttää.

Rummu;n kaivosallas vuoren päältä kuvattuna.

Tarkoitus oli siis kiertää Tallinan lähialueita ja ensimmäinen kohde olikin aiemmin googleteltu Rummu Karjäär, jossa sijaitsi Neuvostoaikoina Murru;n vankila ja sen kalkkikiven avolouhos, joka Viron itsenäistyttyä ja vankilan lopetettua jäi nopeasti osittain veden alle. Pumput pysäytettiin ja vesi nousi niin nopeasti että jopa järeät kaivoskoneet jäivät veden alle. Lähdepitoinen vesi ja kovettunut maapohja mahdollistivat todella kirkkaan ja turkoosimaisen veden, jossa on hämmästyttävän hyvä näkyvyys.

Murru;n vankilan muuria

Alue on joidenkin tietojen mukaan suljettu vaarallisena ja maanomistaja on rajoittanut sinne pääsyä, ulkomuurien vieressä on ajokieltomerkit ja yksityisalue -sekä muut kieltomerkit, mutta siitä törkeästi sisään ajettaessa löytyy parkkitilaa. Portin vieressä oli hämärä rannekkeiden myyntipiste, missä teini-ikäisten lauma poltteli tupakkaa jalat pöydällä ja myi kolmen euron sisäänpääsylippuja. Tiedä sitten kenen valtuutuksella, vai oliko kyseessä vaan jonkun kuningasidea ja bisnessäätö myydä tyhmille turisteille blankkoja rannekkeita ja laittaa rahat viinaan ja tupakkaan... Samapa tuo, hinta ei paha ja rahoille varmasti käyttöä löytyy. Louhoksen ja järven vieressä sijaitsee siis Murru;n hylätty vankila/työleiri, joka ränsistyy käyttämättömänä. Järvelle löytääkin vankilan vanhaa muuria seuraamalla.

Rauniot tarjoavat hyvät puitteet rohkeille uimareille.

Ranta on suosittu ajanviettopaikka sekä turistien että paikallisten keskuudessa. Varsinaisia palveluita siellä ei ole, vaikka paikalta löytyykin suppilautavuokraamo. Alue on kirkkaan vetensä ansiosta myös sukeltajien suosiossa, ja siellä järjestetään sukellusretkiä ja koulutusta. Portilta löytyy myös kyltit joissa kielletään uiminen ja huomautetaan että vuorelle kiipeäminen on omalla vastuulla; tämä ei kuitenkaan ihmisiä häiritse, ja paikalla on runsaasti uimareita ja rauniolita veteen hyppääviä teinejä. Veden alla on kuitenkin valtavat määrät irtotavaraa ja levättynyttä piikkilankaa, joten hyppääjän on tiedettävä mihin hypätä..

Pelkkää herkkua ei louhiminen Neuvostoliittolaisvankilassa ollut, tarjolla oli pääsääntöisesti vettä ja leipää, sekä juhlapäivinä keppiä jonka päässä ei roikkunut porkkanaa. Alunperin jo vuonna 1926 perustettu vankileiri täytti kasvatukselliset periaatteensa tarjoamalla työtävieroksuville nuorisorikollisille ohjattua toimintaa; mielipiteitä ei kyselty, ja päätöksenteko ulkoistettu. Sodanjälkeisinä vuosina täällä tarkistuttivat poliittisia näkemyksiään ne pahimmat konnat, eli poliittiset vangit, joita kohdeltiin perinteisesti huonoiten, niin auktoriteetin kuin myös kanssalusijoiden toimesta. Vaikka vesi vielä loistikin poissaolollaan, kuului paikka eräänlaiseen saaristoon; vankileirien sellaiseen osana Gulag-järjestelmää. Se ohjasti lempeästi veljeskansan kaidalta tieltä eksynyttä karjaa aina vuoteen 2012, jonka jälkeen se suljettiin lopullisesti. Sulkemisaikanaan oli Murru Euroopan suurimpia vankiloita, ja siellä jylläsivät tartuntataudit kuten tuberkuloosi.

Jätevuori taustalla.

Järven vieressä kohoaa lähes 70 metrinen vuori, joka on kasvanut kaivoksella syntyneestä kivimurskasta. Nyt sateen ja valuveden muovaamana se muistuttaa jostain intiaanileffasta tuttua kanjonia. Kuten mainittu, sinne kiipeäminen on omalla vastuulla, mutta vahvasti suositeltavaa. Sinne löytyy pienellä kierrolla myös helpohkoja reittejä, mutta niistä tietämättömänä valitsin itse varsin vaikean. Onneksi ylös kuitenkin päästiin ehjin nahoin ja saatiin otettua valokuvat, kuten asiaan kuuluu. Voi kuvitella miten rankkasateet kivipintaa syövät, ja ennen pitkää onkin tämä pakkotyön monumentti sulanut.

Vankila-aluetta järven laidalla

Olisi ollut mielenkiintoista vierailla itse vankila-alueella, mutta se oli suljettu portein ja piikkilangoin. Tiedä sitten pääseekö sinne jostain kolosta puikahtamaan ja kuinka siihen suhtauduttaisiin. Se jäi nyt tekemättä vaikka piikkilagan välistä vartiotorniin kiipesinkin; olisihan tästä päässyt ninjana kiepahtamaan toiselle puolelle aitaa, mutta ajatus dobermannista kiinni pohkeessa ei tällä kertaa houkutellut, vaikka koirista pidänkin.

Näkymä vartotornista vankila-alueelle.

Seuraavana kohteeksi valikoitui lähellä sijaitseva Paldinski, joka omasta lapsuudesta on jäänyt takaraivoon. Siellä sijaitsi valtava neuvostoliiton ydinsukellusvene tukikohta, se oli täysin suljettua aluetta, eikä sitä oltu edes karttoihin merkitty. Nyt olisi hyvä syy käydä paikkaan tutustumassa, ja niin päätettiinkin tehdä.

Matkalla Rummuun pysähdyttiin syömään Keila nimisessä pienessä kylässä. Kuski imuroi porsaan leikkeen ja veden hintaan 3,50€. Leike oli uunissa haudutettu, joulukinkkumainen kunnon satsi joka vei kyllä nälän mennessään. Kyytiläisten ruuat oluen kanssa maksoivat noin 5,00€. Hintataso siis vaihtuu heti Tallinnan ulkopuolella merkittävästi, ja perus maalaisaterian saa pilkkahintaan.

Paldinksi on todella unelias, vain vajaan 4 000 asukkaan pikkukaupunki Pakri;n niemellä 50 kilometrin päässä Tallinnasta. Vanhat sotilasrakennukset on jo jauhettu tomuksi, mutta keskustan pääkatua reunustavat ränsistyneet vuokrakasarmit. Kaikki on haaleata ja harmaata, kuin mielikuvat vanhasta Neuvostoliitosta. Täällä ei fruittareita tai keltaisilla jopoilla ajelevia hipstereitä näy; matontamppaustelineillä juovat vanhat, uurrenaamaiset ja hattupäiset herrasmiehet raakaa viinaa suoraan pullon suusta, ja vähän nuoremmat kolmiraitaverkkarimiehet polttelevat porttikongien edessä slaavikyykyssä sätkää litran olutpullot käsissään.

Kaupunkia luonnehditaankin Viron venäläisimmäksi, eikä liene syyttä. Oma kiehtova tunnelmallisuutensa kaikessa on, ja olisi ollut kiva tutustua vähän pintaa syvemmältä, mikäli aikaa olisi enemmän ollut. Omaan mieleen siis sympaattinen ja ankeudessaan puoleensavetävä paikka, vaikka ymmärrän toki myös vastakkaiset mielipiteet.

Pakrin kalliot

Suuntasimme kaupungin keskustasta sen välittömässä läheisyydessä olevalla Pakri Poolsaar;elle, jonka kalkkikivikallioista olin lukenut ennakkoon. Pakri;n niemenkärki työntyy ulos merelle, jossa itämeren tummat allot ovat pureskelleet heikkohiekkaista kivimassaa pois, ja muovannut kielekkeet jotka työntyvät merelle. Täällä on kuitenkin sortumavaara, eikä liian lähelle reunoja kannata mennä ilman kunnon tapaturmavakuutusta ja hyvissä väleissä olevaa edunsaajaa.

Pakrin majakka

Kielekkeiden vierestä löytyy myös Viron korkein majakka, Pakri;n majakka. 72 metriä merenpinnasta kohottautuva majakka on rakennettu 80 metrin päähän rantakalliosta, sillä aivan kallion reunalla sijaitsevan vanhat majakan odotetaan sortuvan penkereen myötä mereen hetkellä millä hyvänsä.

Majakan kierreportaat

Majakan huipulle pääsee kiipeämään viiden euron maksua vastaan, ja kevyt hölkkä kierreportaita ylös avaakin pohkeet mukavasti ajomatkan jäljiltä. Huipulla pääsee tutustumaan ulkona kiertävään tähystystasoon ja yläosassa sijaitsevaan valonlähteeseen. Tuulisella ilmalla kapean tähystystason kiertäminen ei välttämättä sovellu korkeanpaikan kammoisille, mutta meille normaaleille ihmisille se avaa esteettömät näkymät joka suuntaan.

Näkymä majakasta Pakrin saarten suuntaan.

Ylhäältä näkee myös Pakrin saaret, jotka toimivat tukikohdan harjoitusmaaleina, ja joiden rannat on vasta vastikään raivattu metalliromusta ja räjähtämättömistä ammuksista.

Telliskiveä yöllä

Seuraavana aamuna kierreltiin hieman Kalamajan ympäristöä ja varsinkin siellä sijaitsevaa Telliskiven aluetta. Suurta suosiota kaupunkilaisten keskuudessa nauttiva, vanhaan teollisuusmiljööseen rakentunut urbaani keskus tuo mieleen hieman Berliinin vanhoihin teollisuusrakennuksiin syntyneet vastaavat hipsterihässäkät ja bilekeitaat. Täältä löytyy kaikenmaailman retroroskaa, kirppareita ja käsityöpajaa, ja iltaisin alueen ravintolat täytttyvät ruokailijoista ja juomailijoista.

F-Hoone

On pakko kehua täällä sijaitsevaa ravintola F-Hoone;tta, jossa käytiin kahtena aamuna aamupalalla. Ruoka on edullista ja käsittämättömän hyvää. Kolmen lajin ja 2000 kalorin aamiaisen märehtii kympillä, eikä syömistä tarvitse ihan heti miettiä. Vaikken mikään ruokakuvafani olekaan, niin pakko postata alle huikea aamupala; Euroopan paras smoothie, munakas ja täytetty leipä. Pelkkää hyvää! -kympillä.

Telliskiven alue ja F-hoone tuntuvat nopealla googlettelulla olevan ne Tallinan kuumimmat paikat ja ravintolat juuri nyt, mutta se ei onneksi aamupalalla näkynyt. Sisään mahtui helposti eikä paikalla ole ahdistavaa ruuhkaa. Eikä ympärillä pyörivä hype ole tarttunut listahintoihin, vaan evään saa kohtuullisen halvalla.

Reitin alkupiste

Kakkospäivänä käytiin vähän kiertämässä Tallinan itäpuolella sijaitsevaa valtavaa Lahemaan kansallispuistoa. Aikanaan Neuvostoliiton ensimmäinen luonnonsuojelualue pysyi statuksensa ansiosta koskemattomana erämaana ja sai nauttia erityisasemastaan. Virossa on itse asiassa vain 1,3 miljoonaa asukasta, ja pinta-alaansa nähden se on Euroopan harvoiten asuttuja maita, mikä on helppo todeta ympäri ajaessaan sillä metsät peittävät 49% maan pinta-alasta. Itse kansallispuistojen ja luonnonsuojelualueiden osuus koko maan pinta-alasta on noin viidennes. Maan suurpetokanta voikin hyvin, ja metsissä asustaa runsaasti karhuja, ilveksiä ja susia. Susia on maassa itse asiassa kolme kertaa enemmän kuin koko suomessa. Jopa varsinaisena vitsauksena on runsas villisikakanta, jonka koko on arviolta 13 000 yksilöä. Luonnossa liikkuessa ei pidäkään käydä kengänpohjiaan villisian paskassa uittamassa, vaikka kuinka mieli tekisi, sillä täällä esiintyy sikaruttoa eikä sitä olisi suotavaa suomen puolelle kantaa. Kengät pitäisikin aina puhdistaa luonnossa liikkumisen jälkeen.

Näkymää katselutornista

Ensimmäisenä käytiin tutustumassa puiston länsilaidalla sijaitsevaan Viru raba opperada-reittiin joka kulkee läpi soisen alueen. Pitkin hyväkuntoisia pitkospuita etenevä patikka esittelee suomaastoa ja ohittaa useita suojärviä. Reitti tuntui olevan varsin suosittu ja ihmisiä liikkui runsaasti. Lisäksi reitillä on lintutorni. Vaikka alueella pitäisikin olla runsaasti kanalintuja sekä petolintuja, nähtiin vain yksi haukka kaukana lentämässä. Jokaisessa silmäkkeessä ja vetisessä alustassa näkyi villisian sorkan jälkiä, mutta itse porsaasta ei näkynyt jälkeäkään.

Suomaastoa

Reitti kulkee kahden parkkipaikan välissä hieman oudosti, eikä tee kokonaista kehää missä palattaisiin lähtöpaikalle. Näin ollen vajaasta neljän kilometrin reitistä tulee edestakaisin kiertämällä noin 7 kilometriä. Mukava reitti kauniilla suomaisemilla, suositellaan.

Keila-Joan kartanon piha-aluetta

Ajaessa ympäriinsä ihmetyttää monet suuret kartanokompleksit ympäri maaseutua. Pitää muistaa että Viro oli osana feodaalista Saksalaista ritarikuntaa jo 1200-luvun alusta asti, ja vasallit porsastelivat kartanoissaan paikallisen nostoväen tehdessä ruumiilliset työt. Osittain tästä syystä Virossa onkin paljon keskieurooppalaisempi klangi kuin meillä täällä härmässä. Lahden pohjoispuolella taputeltiin kakkaa hirsien väliin, kun täällä etelässä naposteltiin nyhtöpossua silkkivaatteissa. Hienoja kartanoita siis maaseudulla riittää, ja niistä on myös pidetty hienosti huolta ja entisöity, eikä jätetty rapistumaan.

Tarkoituksena oli ajella kansallispuiston merenrantaa pitkin ja löytää aito vanha Virolaiskylä, ja eksyimmekin Võsun "kylään".. Kyseessä oli kaikkea muuta kuin aito kalastajakylä, lähinnä mieleen tuli köyhän miehen pieni Hanko. Tekemällä tehtyä, yhteensopimatonta, keinotekoista, paskaa. Toki vaikuttaa se, että oli harmaa sadepäivä, mutta en kyllä keksi mitään hyvää sanottavaa. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin jonkinlainen paikallisten lomakylä, ja ihmisiä oli jonkinverran liikkeellä.

Majavareitin lähtöpiste

Varsin lähellä kylää sijaitsi kuitenki päivän toinen retkipaikka, Koprarada, joka löytyy Oandusta. Kyseessä on nimensä mukaisesti majavarata; vajaan kilometrin mittainen eräpolku, joka laskeutuu joen varteen ja seurailee sitä alueella missä on paljon Euroopan majavia. Mukavat maisemat, lyhyt taivallus ja synkkä metsä, mutta itse pääpiru köllötteli pesässään eikä vaivautunut näyttäytymään. Kuten sanottu, mukava reitti patoineen kaikkineen, ja hyvä happihyppely vaikka majavaa ei näkisikään.

Majavan pato

Ylimielinen, kuten jyrsijät yleensäkin. Emmepä jääneet loppu illaksi otusta väijymään, kun se kerta ei suostunut edes melaansa vilauttamaan. Luulisi otuksella hieman käytöstapoja olevan, sillä niiden kanta on vaativalla suojelutyöllä saatu elpymään. Nykyään Euroopassa elääkin monilukuisampana sen ameriikanserkku, eli Kanadanmajava.Yleisestä harhaluulosta poiketen serkukset eivät toistensa kanssa pysty lisääntymään, kuten pohjanmaalla, vaan kyse on täysin eri lajeista. Joillekin majava on ainoastaan tuhoeläin, mutta eiköhän tämäkin mahdu metsissämme elelemään.

Rakveren linna

Viimeisenä paineltiin lähellä sijaitsevaan Rakveren kaupunkiin, joka on kuuluisa vanhasta linnastaan. Rakvere sijaitsee noin 100kilometrin päässä Tallinasta itään. Se on jonkinsortin maakuntakeskus ja Länsi-Virunmaan pääkaupunki. Itse kaupungista jäi varsin haalea ja persoonaton kuva; tylsiä rakennuksia ja uutta ja vanhaa sekaisin ilman sen kummempaa ajatusta. Ei kiiltävä ollakseen hieno eikä resuinen ollakseen persoonallinen. Vain sarja erilaisia taloja. Ei jatkoon.

Rakveren linna

Keskipisteenä oleva, kukkulan päällä maisemaa hallitseva linna oli paikan ehdoton kohokohde. 1200-luvun alussa rakennettu linna on sijaintinsa vuoksi nähnyt verenvuodatusta, ja lippu salossa on vaihtunut moneen kertaan. Ikävä kyllä linnanneito veteli portteja kiinni kun paikalle saavuimme ja sisätilat jäivät ratsaamatta. Linnan sisällä ilmeisesti on varsin mukava teemapuisto ja se on hyvin pidetty. Se jäi nyt näkemättä, eikä tänne ainakaan kaupungin takia kannata takaisin tulla.

Sunnuntai pyörittiin perinteisesti Tallinan keskustassa ja iltalaivaa odotellessa kaadettiin vähän kuppia. Vanha kaupunkihan on ihan mukavaa aluetta, mutta varsin tukkoinen. Vanhan kivikirkon muurin vieressä kaljaa juodessa kyllä aistii sen, että täällä hansakaupungin eurooppalaisessa sykkeessä makusteltiin pikkulinnuilla täytettyjä kakkusia samaan aikaan kun suomessa syötiin kylmät kanalinnut sulkineen. Suomella ainut vientivaltti oli terva ja turkikset jotta rälssille saadaan lämmintä  päälle. Täältä sitten vietiin suomeen sen mitä arkun pohjalle sattui jäämään. Nyt lämmikkeet haetaan superalkosta ja kannetaan selkä vääränä suomeen.

Pikaisella otannalla voinee todeta, että alkoholin hinta Virossa on noussut rajusti, ja viinapaukuista saa pulittaa jo melkein saman kuin suomessa. Oluen hintakin on kivunnut ja lähelle suomalaista riistoa.

Autoilijan näkökulmasta kompakti ja mukavasti ajeltava maa. Tiestö on hyvähkössä kunnossa, liikenne väljää eikä perässäroikkumisisa ja porsasteluita tapahtunut. Lieneekin niin, että kaikki 200 000 Kohtlajärven maatalousopiston sikopaimenlinjalta valmistunutta "kirvesmiestä" naputtelee suomessa kattotuoleja ja muuraa lecaharkkoja rakennustyömailla, tienaten näin bemmeihinsä uusia gummeja. Kun täällä suomessa kääritään viron kilvissä olevat bemarit pitkin kaistanjakajia ja liikennemerkkejä perjantain ja sunnuntain välisenä yönä, pysyy liikenne lähtömaassa rauhallisena. 

Mainittakoot vielä se tosiasia hieman painavajalkaisimmille, että virossa tiekamerat ovat R2D2 mallisia pieniä pötkylöitä, joista lähtee varsin messevä punainen välähdys. Noh, sakkomaksu on 3,00€ per ylitetty kilometri, joten antaapa sakon tulla vaan, se ei meillä rikkailla eteläsuomalaisilla  kapitalisteilla tunnu missään!

Mukava reissu ja paljon ehdittiin nähdä ja tehdä kovin rajallisessa ajassa. Yllätys oli Viron luonnonpuistojen laajuus, täällä olisi aikaa voinut enemmänkin viettää. Uudestaan sitten joskus taas.

Mikäli mielessä tutustumisen arvoisia paikkoja etelänaapurista niin naputtele kommenttikenttään!

Karhuseikkailu 2018

Karhuseikkailu 2018

Nyt oli aika toteuttaa vanha haaveeni käydä kuvaamassa kotimaista karhua, eli aitoa ruskeakarhua sen luonnollisessa elinympäristössä. Ajatus on takaraivossa muhinut muutaman vuoden ja nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja käydä mesikämmenen kuvaamassa.

Palveluntarjoajia on suomessa nykyisin nopealla tutkimuksella parisenkymmentä, ja yhteinen nimittäjä niillä on se, että ne sijaitsevat itärajan tuntumassa Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa. Itse valitsin kohteeksi Suomussalmella sijaitsevalla Martinselkosen erämaa-alueella toimivan Arolan karhusafarit. Ruhtinansalmen kylässä vain kivenheiton päässä Venäjän rajasta sijaitseva Arolan maatila on järjestänyt safareita maillaan jo vuodesta 1999. Myös muunlaista aktiviteettia majoituksineen ja retkeilyineen toimittava maatilayritys on siis tajunnut valjastaa alueen luonnonvaran käyttöönsä jo hyvissä ajoin.

Arolan pirtti

Itse tilan historia on mielenkiintoinen, sillä se todisteli aitiopaikalta talvisodan veritöitä, sillä sodanavajaispäivänä, 30.11.1939, työntyivät neuvostoliittolaisjoukot useasta kohtaa suomen alueelle, ja yksi ensikontakteista tänä aamuna oli Suomussalmella tässä naapurustossa. Tilan emäntä näki venäläisjoukkojen saapuvan lähellä sijaitsevan rajan yli ja paineli kolmen lapsen kanssa 10kilometriä hankisessa maastossa varoittamaan Juntusrannan koululla sijainnutta armeijan osastoa. Tuoreessa tuvassa majailivatkin aluksi puna-armeijan joukot ja sittemmin Saksalaiset sotilaat. Mökki säilyi kuitenkin ehjänä ja polttamatta, ja on kunnossa vielä tänäkin päivänä.

Maailmalla suurta suosiota nauttiva safarimatkailu takoo penniä, mutta suomessa toiminta on pysynyt varsin pienenä, vaikka sen suosio varmasti nuosussa onkin. Ulkomaalaiset ovatkin asiakaskunnassa isossa roolissa, vaikka itse olen sitä mieltä, että jokaisen suomalaisen pitäisi metsän kuningasta käydä moikkaamassa.

Rauhallisen ja harkitusti ja varoen metsässä liikkuvan karhun nähdessään tajuaa, että kyseessä ei ole mikään sekopäisesti riehuva häröpallo, joka sattumanvaraisesti pieksee metsään eksyneitä. Se tuntuu varsin mukavuudenhaluiselta ja fiksulta eläimeltä, joka kyllä mieluummin väistää ihmistä kuin joutuu tarkoituksella hankaluuksiin.

Korvapuoli

Mukaan retkelle sain houkuteltua varsinaisen erämiehen ja kanalintujen kauhun, joka tuntee itärajan ikimetsät kuin omat taskunsa. Tämäkin kaveri siis tassutellut koko ikänsä metsässä luppakorvasta vilaustakaan näkemättä. Jälkiä ja paskaa on metsät täynnä, mutta itse päivänsankari loistaa poissaolollaan. Fakta onkin se, että paljon metsissä aikaa viettävä on varmasti karhun toimesta nähty vaikkei ihminen itse karhua näkisikään. Vaan eipähän metsissä enää kohta liiku kuin itämaiset marjanpoimijat ja venäläiset asekarkurit, sillä hirviporukoissakin on keski-ikä ylittänyt sata vuotta jo aikoja sitten. Siellä on viiskymppinenkin mies vielä pikkupoika, eikä kelpaa kuin vesipulloja täyttämään. Toisaalta vettä ei juurikaan kulu, sillä pääsyy porukoihin kuulumisessa on harrastuksen viinavetoisuus. Siellä sitä torkuillaan hirvipenkillä ladattu haulikko kädessä, ja ammutaan kaikki mikä liikkuu mikäli hereillä satutaan olemaan. Nuori polvi vieraantuu sohvalla pelikonetta näpytellessään luonnosta, eikä enää karhua erota hirvestä.

Pikkumusta

Itse paketoin reissun siistiin nippuun ja hoidin sen yhden viikonlopun aikana. Perjantain töiden jälkeen ajoin Joensuuhun, mistä poimin kyytiin henkilökohtaisen oppaani. Lauantai aamuna matka kohti Suomussalmea alkoi jo seitsemältä aamulla, ja paikalla kohteessa oltiin hyvissä ajoin heti yhden jälkeen. Karhukopeille lähdettiin kolmen aikaan päivällä ja paluu autoille oli klo 21:00. Tämän jälkeen ajeltiin pikkuteitä Kuhmon kautta takaisin Joensuuhun, jossa oltiin perillä yöllä kolmelta. Sunnuntaina sitten kohti kotia iltapäivästä. Kilometrejä tulee melkein 2 000 auton mittariin, joten kovin paljon muuta ei viikonloppuun mahdu; mutta se on joka tapauksessa mahdollista tehdä, mikäli motivaatiota löytyy.

Lokki härnää merikotkaa

Karhusesonki on itsessään aika lyhyt ja rakentuu luonnollisesti karhun vuosirytmin ympärille. Katselupaikat avautuvat karhujen herätessä huhti-toukuun taitteessa talviuniltaan; tällöin karhut keskittyvät aamiaisen etsimiseen ja itsensä vahvistamiseen. Sen jälkeen paritellaan ja eletään auvoisasti, kunnes uroksista tulee naaraiden kiiman loppuessa niille vihamiehiä. Tällöin naaras pentuineen karttaa uroksia, jotka saattavat tappaa pennut saadakseen emän uudelleen kiimaan. Tästä syystä ei karhukopeilla enää heinäkuun alun jälkeen pentukarhuja näykään sillä urokset ovat ne vallanneet ja naaraat karttavat. Sesonki loppuu elokuun 20.päivä vuosittaisen karhujahdin alkamiseen. Mikäli metsästyskaudesta selvitään hengissä on syksy tankattava energiaa tulevaa talviunta varten. Metsästyskauden jälkeen on syksyisin kuitenkin jo metsässä pääsääntöisesti kovin pimeää, joten siihen suuntaan ei kautta voi juurikaan venyttää. Suurin osa Martinselkosen karhuista ja iso osa itärajan karhuista talvehtii Venäjän puolella ja tallustelee takaisin taas keväällä.

Tilalle siis kokoonnuttiin ja saatiin ohjeita iltaa varten, jonka jälkeen keräännyttiin autoihin ja aloitettiin matka kohti koppeja. Autojen edellä ajoi traktori jonka kauhassa kulki illan ruoka; pääasiassa lohen perkuujätteitä tänä iltana. Traktori jatkoi kärrypolkua pitkin suoraan tarjottimelle ja katsojat jättivät autonsa pienelle parkkipaikalle, josta viimeinen kilometri käveltiin kopeille. Matka piti taittaa hiljaa askeltaen ja ääntä pitämättä, jotta karhut eivät häiriintyisi. Alkumatka taivallettiin metsäautotietä ja loppumatka karhunpolkua pitkin metsästä koukaten.

Alkumatka kopeille metsäautotietä pitkin

Vaikka ilma olikin epävakainen, koettiin ainoa rankkasade auton ovelta kopin ovelle, kuinkas muuten.

Karhupolkuja pitkin paikalle.

Metsässä hiipiessä pitkin karhupolkua hieman mietitytti se, että tiesi karhuja lähistöllä ruokaa hakevan. Opas kertoi, että usein karhuja jo matkalla vastaan polkua pitkin tuleekin, mutta aina viimeistään hetken ihmettelyn jälkeen väistävät, eivätkä ole isottelemaan jääneet. Tämä oli toki lohdullista tietää, sillä tässä vaiheessa kieltämättä hieman jännitti.

Karhukopit

Katselukopeille kuitenkin ehjänä saavuttiin, ja ilokseni totesin niiden olevan kunnon hirsirunkoisia kapistuksia, joten hieman suojaa olisi ympärillä. Kopit sijaitsivat pienen halkaisijaltaan 50metriä olevan aukion laidalla metsän laidalla. Niihin mahtuu viisi katselijaa kerrallaan ja jokaiselle löytyy oma mukava penkki ja pussilla peitetty kuvausaukko. Pussi estää ihmisten hajuja leijailemasta karhujen neniin; kameran objektiivi siis työnnetään reiästä läpi ja pussi suljetaan. Jossain vaiheessa  itse zoomia säätäessä 300 kiloisen karhun ollessa vieressä viiden metrin päässä ei voinut välttyä ajatukselta että eläimelle ei olisi temppu eikä mikään käydä lohiaterian päälle nauttimassa kaksi ihmisen kättä jälkiruaksi.

Katselukoppi sisäpuolelta.

Kopissa on myös ohut pitkulainen ikkuna koko matkaltaan, joten elukoiden rutiineja voi mukavasti penkissä istuen seurata. Jokaisesta kopista löytyy myös kuivakäymälä hätäisille ihmisille ja lisäksi lavettisängyt kahdelle ihmiselle. Olinkin alunperin reissun varannut ja ajatellut niin, että vietän yön kopissa mutta lopuksi olimme matkaan niin tyytyväiset, että lähdimme pois jo muiden mukana klo 21:00. Tavoite oli saavutettu ja karhuja nähty mukavasti; lisäksi viikonlopun aikataulu oli niin kiireinen, että aikaisemmin lähteminen helpotti kotiinpaluun aikatauluja reippaasti. Mikäli yöksi jää, on luonnollisesti pysyttävä kopissa visusti. Tupakan ja viinan kanssa ei tällaisella retriitillä luonnollisesti läträtä.

Pikkumusta astiallaan

Etukäteen kohdetta tutkiessani vaikutti siltä että karhuja paljon paikalla vierailee ja sen näkemiselle olisi hyvät mahdollisuudet. Harvoja siis ovat ne kerrat olleet, jolloin yksikään karhu ei paikalla olisi käynyt ja kausittain niitä vieraileekin parikymmentä eri yksilöä. Jotkin muuttujat, kuten esimerkiksi se että lähistölle eksyy marjastajamummo, saattaa karkoittaa verenhimoiset pedot pois ruokaintapaikoilta. Vaikutuksen tekikin se kuinka varoen ja hitaasti ja arvokkaasti ilmaa haistellen eläimet liikkuivat; opas vaihtoi kerran nopeasti koppia, ja tämän jälkeen jo useasti paikalla käynyt eläin muuttui todella varovaiseksi ja pysähteli metrin välein tarkkailemaan ympäristöä, vaikka matkaa siihen oli vajaa sata metriä.

Ensimmäinen kuva metsästä ilmestyvästä karhusta noin 50 metrin päästä.

Tuskin ruokaa paikalle tuonut isäntä oli ehtinyt traktorin oven kiinni vetämään, kun ensimmäinen karhunpää hitaasti pensaikosta ilmestyi. Oli vaikuttavaa nähdä eläin ensikertaa ja se näytti valtavalta ilmestyessään hitaasti esiin. Vaikka välimatkaa oli noin 50metriä sen ilmestyessä, tuntui kuin jättiläinen olisi aukiolle tulossa. Sen pää on uskomattoman kokoinen tuijottaessaan kaukaa ja tuntuukin ihmeelliseltä että tämän kokoinen laitos liikkuu niin ketterästi ja häviää metsään niin huomaamatta. Heti jättiläisen poistuttua pusikkoon se hävisi ympäristöön täysin ja tuntui kuin se ei ikinä olisi paikalla ollutkaan. Sen kehonhallinta on ihailtavan kokonaisvaltaista ja sulavaa ja lihaksisto räjähtävän monipuolinen, eikä eläin liikkuessaan päästä juuri minkäänlaista ääntä.

Pistävä katse

Vaikka karhun silmät ovatkin pienet ja tuijotus varsin pistävä, ei niiden läheisyydessä olo pelottanut. Tässäkin mielessä monen olisi hyvä käydä niihin tutustumassa niin laantuisi kenties hieman ne sukupuuttoontappamispuheet. Karhukanta tällä hetkellä onkin varsin elinvoimainen vaikka ne suomesta käytännössä tapettiinkin jo sukupuuttoon vuosisadan alussa jolloin sitä lahdattiin haittaeläimenä. Kannan alustavaa kasvua luonnollisesti haittasivat myös sotavuodet, jotka eivät metsän yksinäistä kuningasta varsinaisesti hellineet. Vaikka talvisota unikautena järjestettiinkin, on töminään ja rumputuleen varmasti moni nalle ihmeissään herännyt, ja ihmisen toilailuita ihmetellyt. Karhukanta on kuitenkin viime vuosina ollut kovassa kasvussa, ja kymmenessä vuodessa yli kaksinkertaistunut. Luonnonvarakeskus arvio karhumääräksi suomessa noin 2 200 yksilöä, ja metsästäjäpuolen mielestä niitä on suomessa enemmän kuin ihmisiä. Toki laskentaa vaikeuttaa myös se, että moni talvehtii venäjän puolella ja liikkuu rajapinnassa ihmisen vetämistä viivoista välittämättä. Kannanhoidollinen metsästys ja pihassa örveltävien häirikkökarhujen kaataminen onkin suotavaa, mutta turha hysteria on syytä jättää pois.

Lohibuffet

Kuten mainittu, buffetista löytyi tällä kertaa lohen perkuujätettä ja päitä sekä koiran raksuja. Vastoin yleistä harhaluuloa ei karhun pääasiallista ravintoa ole Kainuulaiset alakoululaiset, vaan sen  ravinto on trendikkäästi pääosin kasvispainotteinen, vaikkei se siitä turhan tarkka olekaan. Liha tulee pääasiassa kalasta ja haaskoista eikä karhu juuri metsästyksestä jaksakaan stressata. Keväällä heräiltyään ja hankien niin salliessa se saattaa pinkaista nuoren hirven -tai poronvasan perään, mutta mikäli ruokaa on muuten tarjolla ei se moista vaivaa jaksa nähdä. Lohi on sen suurta herkkua mutta juuri pari päivää sitten aukealla tuotu suuri kolarihirvi oli myös maistunut; siitä oli jäljellä enää selkäranka ja takajalkojen luut. Joskus on paikalla myös nähty tapaus, jossa karhun ruokaillessa toisaalla on aukion läpi kävellyt kolme poroa, eikä karhua ole kiinnostanut pätkääkään.

Korvapuoli

Illan päätähdet olivat luonnollisesti molemmat paikalla illan aikana vierailleet karhut; "Korvapuoli" oli arviolta jo 20vuotias ja liki 300 kiloinen vanha herrasmies joka on viihtynyt paikalla oli useiden vuosien ajan. Karhujen iessä jo uransa ehtoopuolelle ehtinyt herrasmies on jo maailmaa ja metsiä nähnyt nestori, jolla elämän jäljet jo naamasta näkyvät. Hillitysti käyttäytyvä ja rauhallinen karhu kävi paikalla useaan otteeseen eikä pitänyt turhaa kiirettä liikkeissään.

Pikkumusta

"Pikkumusta" oli arviolta noin kymmenvuotias ja 200kiloinen karhu joka väritykseltään tummempi. Sekin on viihtynyt alueella useita vuosia ja onkin nimensä saanut ollessaan pieni - enää tätä järkälettä ja elämänsä parhaissa voimissa olevaa karhua tuskin pikkaiseksi ristittäisiin. Eläin oli selvästi varautuneempi ja tarkkaavaisempi kuin vanhempi virkaveljensä.

Eroja yksilöiden välillä siis niin värityksen kuin luonteenkin puolesta on reilusti; sen voi näin vähäiselläkin otannalla kertoa. Ne ovat siis yksilöitä ja toimivat vaistojensa varassa, vaikka niitä tarkkaillessa olisikin löytävinään inhimillisiä piirteitä. Jonkun mielestä niiden ruokkiminen saattaa olla eettisesti arveluttavaa ja ne tottuvat ihmisiin. Näille arvioille me haistatamme pitkät vitut ja nostamme peukalomme hyväksynnän merkiksi. Niin kauan kuin toiminta pysyy "pienimuotoisena" ja eläintä kunnioittavana se saakoot jatkua. Ruokintapaikat on luonnollisesti syrjäseuduilla ja karhujen "kotikentällä"

Merikotka

Martinselkosen alueella on karhutiheys niin suuri, että näillä saloilla ei juurikaan susia ja ahmoja ole sillä karhu hallitsee tätä aluetta yksinvaltiaan ottein. Muille eläimille on omat katselupaikkansa ja uskon että näissäkin tullaan vielä vierailemaan. Linnuista paikalla vieraili useampi merikotka sekä korppeja ja lokkeja. Merikotka on kyllä kuvaajan kannalta varsinainen kusipää; se nököttää puun nokassa paikallaan kameran tähtäimessä tunnin, ja juuri kun korjaat asentoa tai kaivat nenää lähtee se lentoon ja siirtyy seuraavaan puuhun. Ehkä hieman yllättävää, mutta juuri merikotka on täällä korvessa yleisempi kuin maakotka. Se on levinnyt viime aikoina sisämaahan ja saattaa täältä tehdä kalastusmatkoja Venäjän suurille järville. Varsin majesteettisen näköinen lintu liidellessään hiljaa paikalle.Siipien kärkiväli saattaa olla jopa 2,5 metriä, eikä ihmekään että sitä kutsutaan lentäväksi räsymatoksi.

Hintaa huvitukselle tulee omien valintojen mukaan; Itse valitsin ennakkoon yöpymisen kojussa, jolloin lähtö kopeille oli 15:00 ja paluu aamulla seitsemältä jolloin hinnaksi tulee 120€/nenä. Lähdimme kuitenkin pois jo muiden mukana 21:00 sillä kuusi tuntia tuntui riittävältä ajalta ja olimme nähneet pääosan esittäjät. Tälle kuuden tunnin ekskursiolle tulisi hintaa noin 80€. Kovin isoista rahoista ei siis puhuta, vaikka päälle kannattaa tosin laskea bensarahat ja makkaraperunat. Järjestäjä oli hyvä ja opas asiantunteva ja karhujen näkeminen enemmän sääntö kuin poikkeus. Voimme siis ehdottomasti suositella!

Linkistä järjestäjän sivuille...

https://www.arolabear.fi/karhusafarit